happy b-day to me

Hoi. Kamalan kauan on edellisestä merkinnästä tänne. Tuntuu ettei aika riitä tähänkään. Vaikka enhän minä tee oikein mitään. Nyt olen koulussa, diabetes-messut. Yllätykseksi otettiin Fannin kanssa paikka koneen vierestä, joten ehkä selviän tästä hengissä. Onneksi on lyhyt päivä ja pääsen jo ennen kahtatoista, jonka jälkeen kiiruhdan Leppävaaraan ja kampaajalle. Pelottaa oikeastaan, millaiset hiukset sieltä tulee. Mutta lupaan tänne kuvaa pistää viimeistään ensi viikolla, koska värjään ne viikonloppuna. Punainen pää tulee!




Ja Erika tulossa meille iltapäivällä/illalla. Pidetään hauskaa. Ooioi, maltan tuskin odottaa. Ja Erika leipoo mulle kakunkin ja kyllä tästä synttäristä vielä hyvä tulee, mulla on nyt sellainen tunne. Enkä saanut niitä isoja juhlia - mikä pelastus.

ps. rakastan sinua, ehkä liikaa?

oh please

Miten kauan jaksoinkaan. Miten kauan jaksoitkaan. Pitikö sen kaiken päättyä näin? Oliko loppu kirjoitettu jo ennen alkua? Miksi näin synkkä loppu, nyt on kevät? Yksin huudan pimeään. Kukaan ei kuule, kukaan ei näe.

Milloin sitä lakkaa olemaan olemassa?

En ole edes jaksanut tänne raapustaa mitään. Mun elämään ei kuulu mitään. Herään aamulla, meinaan myöhästyä bussista, juoksen junaan, istun päänsärkyisenä kahdeksan tuntia koulussa, istun junassa kuunnellen juoppoa, säntäilen ympäriinsä ja päädyn bussiin, juoksen kotiin, lukittaudun huoneeseeni, avaan koneen.

Muuta mun elämään ei nykyään oikein kuulukaan. Harvemmin edes kavereita näen. Musta tuntuu, että mulla on kiire joka paikkaan koko ajan, vaikka mun elämässä ei oikeasti tapahdu yhtään mitään, nyt kun ajattelen.

Mulla on ikävä sua.

is it that hard to love me?

Voitko enää katsoa silmiin ja sanoa 'rakastan sinua'?

Luulenpa, että et.

Osoita, että olen väärässä?

Miten voikin olla näin turha fiilis taas? Istun itekseni kotona koko perjantai-illan ja datailen posket märkinä. Odotan jotain, mitä ei taida olla enää olemassakaan. Jotakin mahdotonta. Miksi mun pitää olla näin heikko? Miksi mun pitää aina lopulta jäädä yksin ja aloittaa alusta, yksin?

En meinannu jaksaa aamulla herätä millään. Ja oiskin pitäny jäädä vaan nukkumaan. Tää päivä on ollu kun painajaisessa elämistä. Ei koulupäivässä niin valittamista, se oli ihan mukava. Vaikka meinasinkin nukahtaa vähän väliä, mutta onkos tuolla väliä. Painajainen alkoi vasta, kun pääsin kotiin. Yksin. Tajusin sen todella taas. Yh. Sitten mä kehtaan vielä valittaa. Oma vikahan tuo on, että yksin olen jäänyt ja tulen jäämään. Mussahan se vika on.

Pipsalla on joku kaveri täällä. Ne kikattaa ja nauraa tuolla. Minäkin haluan.

Olen koko illan vaan kattonu/kuunnellu Disco Ensemblen keikkavideoita tuolta dvd:ltä, jonka kaivelin jostain hyllyn perukoilta taas esille. Eikä sillä mitään asiaa sinne ole vähään aikaan, koukutuin jälleen tähän.

12 lukijaa. Kiitos ja kumarrus. Ja anteeksi tämä postaus. Ja kaikki muutkin ininät.

Oon huomannu, että en puhu enää kenellekään kaikkea, enkä lähellekään. Raapaisen jutuillani vain pintaa. Tännekään en kirjota paljon mitään. Käsin kirjotetusta päiväkirjastakin riisun melkeen kaiken. Mä olen yksin, kukaan ei saa enää tietää musta mitään. Niin ne ei pääse enää satuttamaan lisää.

oh, it's time for plan B

Milloin viimeksi sanoit, että välität?

Milloin viimeksi osoitit, että välität?

Milloin viimeksi oikein välitit?

Tiesitkö, että vain se tekee minut enää onnelliseksi. Ja ne on pieniä asioita, mutta suuria merkityksiä.

Tiesitkö, että minulla on ikävä sinua? Ja sitä tunnetta, että sinäkin tarvitset vielä minua.

Yy. Aamulla ei olisi millään jaksanu nousta. Kello soi ihan keskellä yötä suorastaan. Teki mieli vain kääntää kylkeä ja sanoa mamille, että onpas kamalan kipeä olo tänään, ei varmaan minusta ole kouluun menemään. Mutta Erikalle oli vietävä sen mantsan esitelmään tarvitsemat jutut, joitahan minä en turhaan eilen yöllä väkertänyt. Ja muutenkin halusin kovasti Erikaa nähdä, joten kampesin itteni ylös ja raahasin takamukseni kouluun.
Siellä sitten kirjotettiin taas kuin viimeistä päivää, koska oli Annan tunteja. Huomasin taas hyvin, kuinka paljon todella tarvisin taas laseja. Silmät sikkarassa koitin saada muistiinpanot menemään suoraan ja saada niistä selvääkin. Päätä kivisti kiitettävästi neljän tunnin raapustelun ja silmien siristelyn jälkeen.

En jaksanu valinnaista, nukketeatteria. Lähdin siitä sitten vain yhdeltä kotiin - tai siis Erikalle. Hmh. Se toivottavasti tykkäsi niistä mantsan diagrammeista. Vaikka mokailinkin niiden kanssa hieman. Mutta eiköhän ne kelvannu.

Yyh. Miksi mun pitää mennä hoitamaan niitä lapsia aina just sillon, kun en ollenkaan jaksais? Lauantaina sitten taas, ja tällä kertaa 4h. Yh, pelastkaa. Saanhan minä rahaa siitä juu, muttamutta. Ehkäpä sitten voisin tarjota Erikalle kahvit, tai jotain. Olen aina niin reikätasku.
Sunnuntaina sitten varmaan käväistään Erikan kanssa itäkeskuksessa. Voisi koittaa Sannaakin nähdä, olis kiva! Ja ens viikolla mahdollisesti sitten Rikuakin jos sais nähtyä. Ja Anniakin jossain vaiheessa. Jos ei ens viikolla, niin ees lähiaikoina. Ois kiva!

Eipä tässä oikein muuta.

how lonely~

Äh. Minne katosi kaikki turva? Kaikki se, mitä elämältäni tarvitsen. Oh my. Se vain.. Katosi? Ajattelin antaa tilaa, kun sitä toivottiin. Nyt löydän itteni kulkemasta teitäni ihan yksin. Olenko eksynyt? Odotatko minua jossain? Vai onko tämä minun tieni, yksin?

Loma loppui. Kuinka masentavaa. Ensimmäinen päivä koulussa loman jälkeen takana, ja olen jo ihan loppu. Kahdeksasta neljään, ja huomenna samaten. Ei jaksa. Sen lisäksi kamalia aineita - tänään ja huomenna. Pelastakaa joku?
Jos huominenkin ilta menee kotona yksin istuskellessa, tulen hulluksi. Luultavasti siis tulen hulluksi.

Bussilakko alkaa huomenna. Pitäisi vielä huomenna päästä kouluun, mutta keskiviikosta ei sitten tiedäkään. Kerkeääkö ainakaan ajallaan. Minähän en ennen seitsemää mene pysäkille, koska silloin jo olen niin hyvissä ajoin - jos bussit kulkee. Vihaan tätä. Tänäänkin kahlasin syvällä paskassa, vai loskaksiko sitä kutsutaan. Vasta pari plussalla ollutta päivää. Nää lumet ei sula koskaan. Me hukutaan loskaan ainakin ennen, kun se tapahtuu. Oliskohan juhannuksena edes vähän nurmikkoa näkyvissä? Rohkenen jo melkein epäillä. Tästä ei tule mitään. Tuolla sataa nytkin lisää lunta. Tai räntää. Koko päivän on satanut räntää. Ihan kuin tuota lössöä ei olisi jo enemmän kuin tarpeeksi, vaikka melkeen mikään ei ole vielä sulanu.

Mun synttäreihin on alle kuukausi. Mua ahdistaa. Mä en halua täyttää 17. Mä en halua olla taas lähempänä aikuisuutta. Mä en halua mitään juhlia, koska vihaan olla huomion keskipisteenä. Mä haluan vain pikkuisen seuraa, ja hymyä. Mutta silti haluun, että mut huomataan. Ja mun toiveet huomioidaan, edes sen yhden päivän [?].

Mua väsyttää jo, mutta mä en aio nukkua. Mä voisin valvoa koko yön. Voisin kiduttaa itteäni. Huomenna nuokkuisin silmät mustina ajatukset ties missä. Mutta en mä voi tehdä niin. Mun on pakko nukkua. Muuten mua sattuu vielä lisää, kun on aikaa pohtia. Mun on pakko nukkua. Mutta onko mun pakko herätä?